Rampauttaako vai rakentaako ryhmäsi?

Vielä kolme vuotta sitten olin pettynyt lähes jokaiseen ryhmään, jonka kanssa olin yrittänyt vaikuttaa asioihin tai tehdä jotakin yhdessä. Olin toiminut oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana, vetänyt jonkin verran paneeleja sekä tietysti väkertänyt loputtoman monta solubiologian ryhmätyötä koulussa. Ja olin aivan vakuuttunut siitä, että pärjäisin useimmissa asioissa paremmin yksin: ryhmillä oli tapana vain rampauttaa minut.

Minulla oli kokemus vaikuttamistoiminnasta, jossa ryhmän jokainen jäsen on ajatellut oman kantansa ja suunnitellut ideansa etukäteen. Sitten vain odotetaan muiden puheenvuorojen ajan, että päästään esittelemään oma pointti, ja lopuksi muita kuuntelematta takahampaat irvessä taistellaan oman ajatuksen puolesta. Kaikki ehtivät unohtaa yhteisen päämäärän, ja lopulta syntyvä kompromissi on jokaiselle vähän pettymys – siitä yksinkertaisesta syystä, että se on eri kuin oma, alkuperäinen ajatus.

Sitten liityin Nuorten Ääni -toimitukseen. Sain ilokseni huomata, että kun siellä tehdään juttuja ja päätetään asioita ryhmässä, ryhmästä todella on jotakin hyötyä. Toimituksessa me nuoret päätämme kokonaan itse, mihin aiheisiin tartumme, miten tekemämme lehti- ja tv-jutut toteutetaan ja millaisia kokouksemme ovat. Siksi meillä on aito halu löytää uusia asioita, joihin vaikuttaa, ja aiheita, joihin puuttua. Juuri mitään ei voi tehdä aivan yksin, mutta yhdessä voimme tehdä melkein mitä tahansa. On tärkeää, että löydämme oikeasti parhaan ratkaisun yhteisesti.

Kokouksissamme ajattelu tapahtuu paikan päällä ja yhdessä, askel kerrallaan. Meillä on tapana aluksi heittää kasaan kaikki siihenastiset ideamme ja sen jälkeen pakottautua ulos laatikoistamme etsimään uusia ajatuksia. Ohjaajamme auttavat meitä penkomaan ideat esiin yllättävistäkin pakoista, esittämään toisillemme säälimättä tarkentavia kysymyksiä ja lopulta löytämään yhteiset nimittäjät ajatustemme taustalta. 
Aluksi tarkoin varjelluista lempilapsistaan irrottaminen ja yhteiseen ajatteluun heittäytyminen tuntui raskaalta ja jollei suorastaan vaaralliselta, niin vähintäänkin epämukavalta. Olinhan tähän saakka pärjännyt hyvin sillä, että vain toistelin omia, tuttuja ja turvallisia ajatuksiani eri seurassa.

Nuorten Ääni -toimituksen epämukavat ajatteluprosessit ovat kuitenkin lopulta tuottaneet hedelmää sekä minulle itselleni että tehdyille jutuille. On hyödyllistä, että saan nykyään iloa kaikista ryhmän jäsenistä, en enää vain itsestäni. Myös pohdinnan lopputulos on usein sellainen ajatus, jossa on jokaisen alkuperäisten ajatusten hyvät puolet, mutta jota kukaan ei olisi keksinyt yksin. Vaikka ajatus ei varsinaisesti olekaan kenenkään meistä, kaikki kokevat sen omakseen ja ovat motivoituneita jatkamaan töitä sen kanssa.

En osaa sanoa selkeää syytä siihen, miksi oppilaskunnassa koin enemmän tarvetta esitellä opettajalle ja muille oppilaille hienoa ratkaisuehdotustani kuin oikeasti löytää niistä parhaan. Mutta jotakin opittavaa oppilaskunnan hallituksella aivan selvästi Nuorten Ääni -toimitukselta olisi. Mitä sellaista sinun ryhmäsi voisi toteuttaa, mitä kukaan ryhmän jäsenistä ei vielä osaa yksin ajatellakaan?

Reeta Niemonen