maanantai 22. maaliskuuta 2010

Onko elämänkatsomustieto ongelma?

Olen lähes koko lukiourani ajan törmäillyt huhuun siitä, kuinka elämänkatsomustiedon voisi ylioppilaskokeissa kirjoittaa pelkän filosofian lukemisen avulla. Kumpaakin ainetta lukiossa opiskelevana pidin tätä erittäin kiinnostavana väitteenä - jopa niin kiinnostavana, että se voisi olla aiheena ensimmäisessä lehtijutussani ikinä.

Ensimmäinen juttuni oli todellinen käytännön journalismin lyhyt oppimäärä. Aikataulutuksen ja säntillisen taustatyön merkitys nousi silmissäni kohisten, kun deadlinet puskivat päälle ja kirosin iltasella haastateltavia etsiessäni jo sitä, miksi edes lähdin moiseen urakkaan mukaan.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin onnistuneen. Haastateltavat, jotka aluksikin juttuun kaavailtiin, suostuivat jututettaviksi, aikataulut (kuinka summittasilta ikinä näyttivätkään) pitivät ja sanamääräkin pysyi kutakuinkin kohdallaan. Kysymyksiinkin saatiin vastaukset ja halutut tiedot kaivettiin milloin minkäkin nettisivun tai sähköpostiviestin syövereistä, ihmisten pääkopista puhumattakaan.

Stressaaminen, monet tietokoneella vietetyt illat ja yhteensä useisiin tunteihin venyneet puhelinhaastattelut löivät kouraan julkaistun jutun lisäksi palan uutta tietoa lehtityöstä ja miellyttävän kokemuksen. Itseasiassa niin miellyttävän, että taidan toistamiseenkin antautua tällaiselle urakalle...

Ville Eklund

Juttu elämänkatsomustiedon ylioppilaskokeesta julkaistiin Helsingin Sanomissa 19.3. Lue juttu täältä.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Mainontaan törmää myös kouluissa

Miten mainokset päätyvät koulun seinille, ja kuka päättää mitä lapsille saa mainostaa? Entä miksi kouluissa kannustetaan juomaan juuri vanhasen maitoa? Näitä kysymyksiä selviteltiin eilen Kuningaskuluttajassa nähdyssä insertissä.

Idea jutun tekemiseen syttyi kouluterveydenhoitajan vastaanottojen esitteistä, jotka eivät aina ole kaukana propagandasta. Saimme muun muassa selville, että vastuu lapsiin kohdistuvista mainoksista on yleensä jaettu koulun henkilökunnalle, joka joko tilaa mainoksia tai päättää niiden esille laittamisesta. Virallisissa ohjeistuksissa taataan vanhemmillekin oikeus päättää minkälaista mainontaa heidän jälkikasvuunsa kohdistuu, mutta haastattelemiemme rehtorien mukaan ei vanhemmilla ole ollut siihen sanottavaa. Voisi tietysti kysyä olisiko tilanne eri, jos mainonta ei olisi yhtä ujoa kuin se peruskouluissa tällä hetkellä on?

Toki osa mainoksista ja esitteistä oli myös laadittujen ohjeistusten vastaisia; puolueellisia, räikeitä, kaupallisia... Esimerkiksi kotimaisia kasviksia mainostava juliste olikin lähtöisin yhdistykseltä, jonka tavoitteena on osittain edistää myyntiä. Ilmaisjakelut ja sanomalehtiviikkojen lehdet ovat täynnä "kiellettyjä" mainoksia ostokehotuksineen ja hintatietoineen.

Opetusvirastossa epäiltiin, että jos tällaisia rikkomuksia nostetaan esille, esimerkiksi Lukiolaisten liiton kalenteri voitaisiin joutua jopa kieltämään. Toisaalta siinä mainostavalla Hennes & Mauritzilla kerrottiin, että juuri näistä ohjeiden vastaisista mainoksista oli tullut paljon positiivista palautetta, ja myös Opetusvirastossa vakuuteltiin kalenterin suurta suosiota.

Ohjeistukset antavat terveen linjan kouluissa mainostamiselle, mikä on tärkeää etenkin pienimpien kohdalla. Ehkä niinkään tärkeää ei ole kieltää samalla ohjeistuksella vanhemmilta oppilailta ja opiskelijoilta jotain heille selkeästi hyödyllistä - pitää käyttää järkeä, kuten rehtorikin haastattelussaan toteaa.

Insertti esitettiin Kuningaskuluttajassa 18.3. Sen voi katsoa arkistosta.

Inka Vaarula

maanantai 8. maaliskuuta 2010

"Tv:ssä tämä näytti paljon helpommalta"



En ollut koskaan ajatellut tekeväni urheiluun liittyvää juttua. Päätin kuitenkin kokeilla rajojani talviolympialaisten lähestyessä. En ollut aikeissa kuitenkaan tehdä mitään niin sanotusti tyypillistä urheilijoiden tuloksista ja saavutuksista kertovaa juttua, vaan jotakin erilaista.

Idea lähti melko laajalta, mutta rajautui ajatusprosessien kautta siihen, että ulkomaalaistaustaiset ihmiset testaavat talvilajeja, joita eivät ole aiemmin kokeilleet. Kyse oli siis urheilujutusta, mutta minua kiinnostavasta näkökulmasta. Tärkein oppi ehkä siis on se, että jokaisesta aiheesta, jopa ei niin itselle mieleisestä, voi tehdä jutun. Aiheen saralta pitää löytää vain jotakin itselle mielenkiintoista.

Jutun tekemisessä hiukan hankalaa oli haastateltavien saaminen. Omassa tuttavapiirissä ei ollut oikein ketään haastateltavaksi sopivaa, joten heitä piti etsiä muualta. Loppuen lopuksi erinomaiset haastateltavat sitten löytyivät.
Juttua tehdessä oli mukava käydä kolmella samankaltaisella, mutta silti erilaisella juttukeikalla samaa juttua varten. Jokaisena kertana jännitin, että mitäköhän on luvassa. Oli hienoa päästä seuraamaan henkilöiden ensi kertaa lajin parissa. Se oli myös todella hellyttävää. Erityisen ihanaa oli katsoa, kuinka urheasti Thaimaasta kotoisin olevan Yont hiihti. Oli myös todella hienoa, että jutun kautta hän innostui ihan tosissaan lajista ja aikoo jatkaakin sen parissa.

Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa vain yksi juttu, jossa haastateltaisiin ja seurattaisiin kolmea eri haastateltavaa. Helsingin Sanomissa oltiin kuitenkin sitä mieltä, että jokaisesta henkilöstä voisi kirjoittaa kustakin oman juttunsa. Se ei minua lainkaan haitannut, vaan päinvastoin, sillä niin olin tavallaan itsekin aiemmin miettinyt ja nähnyt sen paremmaksi.

Avatessani lehden jutun ilmestymispäivänä reagoin aika äänekkäästi, sillä juttu oli koko sivun kokoinen ja urheilusivujen pääjuttu. Se oli siis todellakin jotakin, mitä en uskonut koskaan tekeväni.

Ina Mikkola

Juttu talvilajien testaamisesta julkaistiin Helsingin Sanomien Urheilu-sivuilla 4.3. Lue juttu täältä.